Oman tieni onnettomasta naisesta onnelliseksi naiseksi alkoi 15-vuotiaana vaikeasta masennuksesta. 20-vuotiaana menin vapaaehtoistyöhön saksalaiseen teatteriin, ja uuvuin heti kättelyssä.
Olin myös vuoden Irlannissa au pairina. Uupumus oli edelleen vahvasti läsnä. Lisäksi alkoivat paniikkikohtaukset.
Sosiologian opintojen alkaessa olin edelleen uupunut ja kärsin paniikkikohtauksista ja voimakkaasta ahdistuksesta. Sinnittelin silti graduvaiheeseen, ennen kuin hain apua. Jäin 9 kuukauden sairaslomalle, jonka jälkeen en jatkanut opintoja. Jäin työttömäksi.
Minulla ei ollut loppututkintoa, minulla oli varsin vähän työkokemusta ja vielä vähemmän säästöjä, joiden turvin olisin elänyt. Oli valtava huoli toimeentulosta. Toimintakykyni oli edelleen heikko.
Olin kaksikymppisestä asti etsinyt helpotusta tilanteeseeni. Olin haluton syömään mielialalääkkeitä, enkä uskonut tarvitsevani pitkäkestoista terapiaa. Lääkkeiden ja terapian sijaan kiinnostuin ihmismielen toiminnasta ja etsin keinoja hallita omaa mieltäni niin, että minulle tulisi hyvä olo.
Uskoin myös vahvasti, että unelmien toteuttaminen tekisi minut onnelliseksi. Suurimmat unelmani olivat hyvän toimeentulon saaminen ihanalla työllä ja onnellinen parisuhde.
Unelmani toteutuivat muutaman vuoden sisällä, kun aloitin työni henkisen hyvinvoinnin valmentajana 2013 ja tapasin nykyisen avomieheni 2014. Jonkin aikaa olin syvästi onnellinen, mutta sain nähdä, että elämä ei ole niin yksinkertaista.
Uupumus jätti jälkeensä stressiherkkyyden. Pelkäsin myös pitkään, että masentuisin tai uupuisin uudelleen.
Tilannetta ei helpottanut se, että liiketoiminnan pyörittäminen on vaativaa ja stressaavaa hommaa.
Lisäksi, vaikka olinkin onnellinen parisuhteessani, rakkaus nosti esiin menneisyyden syvimmät haavat.
Näiden myötä pääsin käsittelemään todellisia onnellisuuden esteitä, jotka olivat ajatuksiani, tunteitani ja uskomuksiani.
Ymmärsin toden teolla, miten paljon oma asenne vaikuttaa onnellisuuteen. Toisaalta ymmärsin myös sen, miten haastavaa oman asenteen muuttaminen positiiviseksi voi olla, ja miksi se on toisille vaikeampaa kuin toisille.
Lisäksi aloin ymmärtää, että pelkkä ajatusten muuttaminen positiivisiksi ei riitä.
Merkitystä on myös sillä, millaisia positiivisia ajatuksia keskittyy luomaan.
